Me ei olla enää me

Kaikki on hajonnut käteen. Ihan kaikki.
Mun elämä heitti täyskäännöksen, kun äiti löysi laittomia aineita mun pöytälaatikosta. En mä oo tottunut tälläisiin rajoituksiin, en osaa elää näin enkä halua. Puhelinta ei oo ollut yli kuukauteen, kone on käytössä mutta bloggaaminen ei ole ykkösintressi.
Parisuhteen loppu. Ehdittiin olla yhdessä vasta kuukausi ja risat, kun tuli viesti, että tää ei ehkä toimi. "Puhutaan tästä viel face to face", se sanoi.
Mä odotin. Ja odotin. Päivästä toiseen. Ei yhteydenottoja. Lopulta laitoin viestejä, että puhutaanko me vai ei. Vastausta ei koskaan tullut, eikä jätkää näkynyt. Ei selityksiä, tiesin kaiken olevan lopullisesti ohi vasta, kun kuulin sen parhaalta kaverilta, että se oli sanonut meidän eronneen.

Mulla ei oo ketään, jolle puhua. Ei ketään. Lähetin yhdelle laihdutuskaverilleni Facebookissa eräs aamuyö viestin, kun en saanut unta ahdistuksen takia. Viesti oli sekava, ja kirjoitettu kyynelten läpi. Puhuin siitä, kuinka haluaisin vaan soittaa kyseiselle jätkälle tuntemattomalla, olla ihan hiljaa ja kuunnella sitä matalaa ääntä, joka vielä hieman yli kuukausi sitten kuiski mulle rakkaudentunnustuksia, joita se tuskin tarkoitti. Jos se olisi oikeasti mua rakastanut, niin rakastaisi vieläkin. Ei aidot tunteet katoa näin nopeasti.

Päällimmäinen tunne ei ole viha tai katkeruus, päällimmäinen tunne on ikävä. Ikävä niitä käsivarsia, jotka kietoutuivat mun ympäri aina kun mun oli kylmä. Ikävä niitä huulia, sitä kun ne painautui mun omia vasten ja sai mun sydämen jättämään lyönnin tai pari välistä.
Ikävä kaikkea, mitä meillä oli. Ne pienet hetket, lyhyet ja pitkät keskustelut, osa syvällisiä ja osa vähemmän. Antaisin mitä vaan, että saisin kaiken sen takaisin, että voisin kokea ne hetket uudestaan. Mutta ei se enää olisi sama asia, luottamus on jo rikottu. Pitäisi palata ajassa taaksepäin.
Vaikka äiti nyt kuvittelee, että olin rappiolla ja huonoilla teillä, totuus on että en oo koskaan ollut yhtä onnellinen kun sun kanssa, jointtia poltellessa sun taloyhtiön pihakeinussa keskellä yötä.

Oon ollut yhteydessä ihmisten kanssa, jotka on sun luokalla. Et oo muuttanut äidillesi ainakaan toistaiseksi. Sulla menee hyvin, teet normaaleja asioita.

Mähän aina halusin, että sä oot onnellinen, että sulla on kaikki asiat hyvin. Kai mä olin vaan vitun itsekäs, kun ehdin hetken ajatella, että oot onnellinen mun kanssa.

Joka hetki mietin miks tää kaikki on nyt ohi. En koskaan saanut selityksiä tai vastauksia. Jäljellä on pelkkiä kysymyksiä. Edes painon putoaminen ei tunnu miltään juuri nyt. Kaikki on ihan sama, koulu, kaverit, laihdutus. Haluan vaan istua kaiket päivät ja yöt sikiöasennossa lattialla, itkeä ja kuunnella surullista musiikkia. Mietin sua joka hetki. Ottaisin sut luultavasti takaisin kaikesta paskasta kohtelusta huolimatta, jos nyt niin haluaisit. Oon heikko ja rakastunut, edelleen.

Puhun kokoajan muodossa "sä". Et edes lue tätä, en koskaan suostunut kertomaan mun blogiosoitetta, täällä on liian raskasta tekstiä syömishäiröilystä. Suojelin sua mun suojelemiselta, koska säkin olit haavoittuvainen ja rikki. Eihän särkyvää lasipurkkia voi suojata toisella samanlaisella.

Voi vittu oon säälittävä.

Ehkä mä ansaitsen tän enkä parempaa

Voi vitun vittu.
Kun mä kerrankin ajattelen että asiat menisi parempaan suuntaan, kääntyy kaikki yhtäkkiä vielä vain huonommaksi. Mä en vaan jaksa, mä oon niin kyllästynyt tähän kaikkeen.
Alex ilmoitti perjantaina muuttavansa äidilleen tunnin ajomatkan päähän. Ymmärrän täysin, siinä elämäntilanteessa se on paras vaihtoehto. Mutta kun mä olen aina ollut tunteideni orja, mun aivot ei pelaa kun sydän huutaa päälle. Ja se huutaa kovaa. Aina en vaan yksikertaisesti muista, etteivät kaikki ole tällaisia.
Alex ei tule kaipaamaan mua läheskään yhtä paljon kuin mä sitä, hyvä asiahan se on etten aiheuta pahaa oloa rakkaalle ihmiselle, mutta tuntuu taas kerran siltä, että olen ainoa joka yrittää saada tämän suhteen pysymään koossa. Alexilla ei näemmä ole enää nimittäin edes intressejä nähdä. Edes tavata jossain keskustassa ohimennen. Mä olen sen tyttöystävä, ja sillä on aina parempaa tekemistä. Tää on niin turhauttavaa.
Sanoin siitä Alexille tänään Facebookissa. (Jep, Facebookissa....) Ilmeisesti tuli vähän riitaa, en nyt sanoisi että mitään suurta, mutta jonkinlaista erimielisyyttä meillä oli. Sitten Alex sulki koneen.
Mulla on niin paha olla tästä kaikesta. Jos ei kerran kiinnosta nähdäkkään, niin miksei vaan suoraa jätä mua? Ei vittu tarvitsis aina kaikkien pitää mua pellenään.
Ja tulee ikävä kun Alex muuttaa, kaikesta huolimatta. Sen elämästä tulee varmasti parempaa siellä kuin isänsä luona täällä, mutta voin jo kuvitella tulevaisuuden: Jos me pysytään yhdessä muutosta huolimatta, löytää Alex jossain vaiheessa joka tapauksessa toisen tytön sieltä uudelta paikkakunnalta. Ja jos Alex ei enää näe mua paljoa, niin mut on vaan helpompi ja helpompi korvata paremmalla.
Mutta mä en voi olla itsekäs nyt, tiedän että tämä on sille parhaaksi.

Ja kuten olen tässä blogissa aiemminkin kirjoittanut, niin paskoina aikoina ruoka ei mene alas.
Hyvä.
Parantumismyönteisyys on kadonnut ainakin 90%. Mä haluan vaan olla laiha, laiha, laiha. Ehkä mä löydän sitä kautta onnen, sen samaisen onnen, jonka jo luulin löytäneeni, mutta joka katosi yhtä nopeasti kuin tulikin. Voi kumpa se seuraavalla kerralla kestäisi pidempään!
Oon ajatellut, että syönköhän liian monipuolisesti. Varmasti terveen ihmisen korvaan vitun tyhmän kuuloinen lause, mutta se mulla on mielessä. Pitäisi vähentää kaiken satunnaisen paskan syömistä, laskea muutakin kuin kalorit.
En kuitenkaan pysty tällä hetkellä ajattelemaan edes laihdutusta, sillä itken ja äiti huutaa vieressä, kuinka en ikinä tee koulun eteen mitään.
Jospa se vaan tietäisi, millaisia ajatuksia mun päässä on nytkin.

Rakastan sinua, itseäni en

Lähes kolme kuukautta viime postauksesta. Miten mä en vaan onnistu ylläpitämään blogia aktiivisesti...
Nyt uusi yritys, otan itseäni niskasta kiinni. Onhan bloggaaminen muutenkin paljon parempi vaihtoehto käsitellä pään sisällä myrskyävää ajatusten tulvaa kuin yksin itkeminen.
Mun elämä tuntuu muuttuvan joka päivä. En ole oikein tiennyt mitä mä oikeasti haluan, ja se on aiheuttanut alkoholin suurkulutusta ja jätkien vaihtamista kuin sukkia. En pidä sitä oikeutettuna, mutta ehkä mä etsin itseäni, ja alitajuisesti haen hyväksyntää. Kenestäkään noista jätkistä en oikeasti välittänyt, ehkä korkeintaan kaverina pidin mukavina. Mutta nyt, monen sammakon suutelemisen jälkeen prinssi tuli mun luo.
Nyt elän parisuhteessa, joka on kestänyt vasta alle kolme viikkoa, mutta mulla on tunne, että tämä voisi kestää. Sanotaan pojan nimeksi nyt vaikka Alex. Se tietää mun syömishäiriöstä, pakkohan mun oli kertoa. Ja oli se kuulemma arvannutkin jo, sillä ei koskaan ole nähnyt mun syövän, ja musta paistaa niin pitkälle huono itsetunto ja epävarmuus omasta kehosta.
Alex on kaikkea, mitä mä voisin toivoa, se jota mä olen etsinyt mun elämään niin kauan. Kun Alex on muualla, se kertoo ikävöivänsä mua. Kun me suudellaan, se laittaa käden mun vatsan päälle, kuin todistaakseen että olen sille hyvä näin. Me ei ehkä olla kuten kaikki muut parit, me ei käydä yhdessä elokuvissa eikä Alex voi ostaa mulle kaikkea mitä haluan. Mutta meillä on jotain erityistä. Alex tietää mun heikot kohdat, mä tiedän sen heikot kohdat. Rakkautta on se, ettei käytetä niitä toisiamme vastaan.
Alex on saanut mut miettimään tätä laihdutusta. Onko tää oikeasti kaiken arvoista, tällekkö mä haluan elämäni omistaa? Mitä tästä oikeastaan edes hyötyy?
Mulla olisi nyt mahdollisuus olla onnellisempi kuin koskaan. Tää syömisen kanssa taistelu pilaa kaiken. Kun ajattelen järjellä, olen aika parantumismyönteinen. Tiedän, että tää kaikki satuttaa Alexia, ja mä pelkään tän olevan sille liikaa. Se ei ole ehkä täysin ymmärtänyt mihin ryhtyy, kun on aloittanut suhteen syömishäiriöisen kanssa. Mun elämässä olisi lähes kaikki hyvin ilman tätä sairautta, jota niin vihaan ja rakastan.
Järki vaan ei ole niin mun juttu. Mä haluan laihtua, ja mun ajatukset repii mut sisältäpäin kuoliaaksi, jos yritänkin syödä normaalisti. Mulla ei ole enää vaihtoehtoja, mä oon liian syvällä tässä.
Toisinaan tekisi jopa mieli ahmia, kun syömättömyydestä on tullut tapa, eikä se enää tapakkaan pahaa oloa niinkuin ennen. En kuitenkaan voisi ahmia, jos en saa edes viittäsataa kaloria enää alas. Paastoan päivä toisensa jälkeen puolivahingossa, ja kun Alex taas kysyy olenko syönyt, mä tuijotan kengänkärkiäni ja me molemmat tiedetään vastaus.
Mä siis käyn pääni sisällä sotaa. Mä ajattelen parantumista päivittäin, ja miten hienoa ja onnellista kaikki olisi ilman syömishäiriötä. Kuitenkin, edelleen tahdon mun tavoitteeseen, sillä mä en pysty elämään koko elämääni tyytymättömänä itseeni.

Päivän kalorit:

-50g vähärasvaista raejuustoa (45 kcal)

-tomaatti (22 kcal)

= 67 kcal

"But boys don't fall in love with sad girls"

VIIMEIN MUN KONE TOIMII.
Äiti tosiaan hajotti tän, mutta nyt oon taas täällä.
Mitä mulle kuuluu? Mä en osaa vastata. Kaikki on päin vittua, enkä mä edes tiedä miksi. Tai tiedän mä osittain. Niinkuin jo alusta asti osasin pessimistinä aavistaa, en tule ikinäkoskaan riittämään sille jätkälle. Koko meidän juttu oli mielenterveyden sairaudesta johtuvaa harhaa ja sille pelkkä virhe.
Miten ihanaa.
Vaaka tapitti mua eilen silmiin ja huusi 45,9 kg. Lakkoilen nyt 12.8. asti itseni punnitsemisesta, koska haluan nähdä suurempaa muutosta numeroissa. Netissä tapaamani laihdutuskaverini kanssa teimme sopimuksen: päivittäin 200 x-hyppyä, 60 vatsaa, 60 kyykkyä ja 30 punnerrusta. Tämä kunto-ohjelman tynkä on siis jo käynnissä.
Alkoholi on viime viikkoina ollut kuvioissa entistä enemmän. Mä vihaan sitä että se lihottaa, koska mä rakastan humalaa. Sitä tunnetta kun voi olla avoin ihmisille, oma itsensä, sä et pelkää mitään, tai ketään, ja pienetkin asiat tuottaa mielihyvää.
Ja tässä postausta kirjoittaessani huomaan, kuinka inspiraatio on minimissään. Näin pitkä aika viime bloggauksesta, eikä mitään tule mieleen. Kommentteihin saa ehdottaa ideoita postauksiin, jos nyt tätä edes kukaan lukee. Ihan sama, mun päässä on liikaa ajatuksia, että saisin koottua niitä sanoiksi, saati lauseiksi.

Päivän kalorit:

-100g vähärasvaista raejuustoa (90 kcal)
-tomaatti (22 kcal)
-2 dl kalakeittoa (144 kcal)
-omena (72 kcal)
= 328 kcal

Suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan

Jälleen pitkä tauko kirjoittamisesta. Rippileiri oli ja meni, ja ruokailuja lukuunottamatta siellä oli aika mahtavaa. Tutustuin ihaniin ihmisiin, ehkä liiankin ihaniin...
Ihmissuhdesotkut painavat pitkästä aikaa kunnolla päälle. Olen tuntenut sen kundin kunnolla alle kaksi viikkoa, mutta luottamus on jo rakentunut siihen pisteeseen, että kyseinen jätkä tietää syömishäiriöstäni. Oli ymmärtäväinen ja lupasi tukea mua, sillä tietää itsekkin mielenterveyden häiriöistä kokemuksen kautta.
Mutta kuten kaikki suhteet, on tämäkin monimutkaisempaa. Jätkä antaa ymmärtää välittävänsä, kuitenkin hänellä on tyttöystävä. En halua olla kakkosvaihtoehto. Jälleen kerran särjen sydämeni.

Näiden ihmissuhdejuttujen lisäksi painossani on tapahtunut muutosta. Vaa'alta paistaa lukema 46,6. Liikaa, mutta edistystä on havaittavissa :)

Tämän päivän kalorit:

-omena (72 kcal)
-peruna (90 kcal)
-0,25 punaista paprikaa (5 kcal)
-0,25 keltaista paprikaa (13 kcal)
-50g broilerin rintafilettä (81 kcal)
= 265 kcal

Itsekäs

Istun bussissa. Maisemat vilisee ikkunoissa, mutta ne on mulle yhdentekeviä. Muut on innoissaan, ne miettii keskenään, pääseeköhän tänään jo uimaan.
Mä tuijotan ikkunasta ja mietin tekosyitä olla syömättä.
Välillä mä kelailen, millaista mun elämä voisi olla ilman tätä. Jos mä olisin yksi noista nauravista nuorista, voisin ottaa tästäkin leiristä ilon irti ja ruoka olisi mielessä vain silloin, kun sitä syön.
Mutta tää sairaus, kieroutuneella tavalla myös elämäntapa, on vetänyt mut syvälle pimeyteen, jossa vain vaa'an numeroilla on väliä. Ainoa kaunis asia maailmassa on laihuus, jota on tavoiteltava pakkomielteisesti. Olet valmis satuttamaan, valehtelemaan ja manipuloimaan jopa kaikkein läheisimpiäsi saadaksesi kylkiluut näkyviin.

Tänään mä aion paastota, joten kaloreita tältä päivältä ei ole eikä tule.

Itseinhoa

Vihaan sitä, kun äiti ja mä lähdetään syömään jonnekkin.
Ei onneksi tänään sentään ravintolaan, mutta äidin kaverille.
Riisiä, kanaa, kurkkua, tomaattia, fetajuustoa. Siitä juustosta mä tietty pysyin kaukana.
Oon syönyt tänään niin paljon. Heti syötyäni menin kyllä vessaan ja laitoin sormet kurkkuun, että ahdistus lähtisi. Mutta ei se lähtenyt.
Tuon ruokailuhetken ahdistavuus piili itse syömisen lisäksi siinä, että pari ihmistä näki, kun söin. Se tuo olon, että musta ajatellaan että "hyi vittu, läski lihottaa itteensä vähän lisää".
Ahdistuksenaihe numero kaksi: Rippileirille lähtö maanantaina. Pääseekö siellä edes lenkille? Suunnittelin lähteväni öisin juoksemaan. Sielläkin syödään yhdessä, kaikki ajattelee että oon kamala ihrakasa jos syön. Niin mä olenkin. Enkä muutenkaan halua syödä. Maanantai olisi tarkoitus paastota, ja jossain välissä, luultavasti loppuviikosta, tekisin oman paastoiluennätykseni eli 48 tuntia. (Joo tiedän, ei ole pitkä aika mutta olen aika huono paastoamaan...) Piilotan ruokaa lautasliinaan, ensin veivattuani sitä lautasella niin, että näyttää, kuin olisin syönytkin jotain.
Aion ostaa tällä viikolla laihdutuspillereitä. Voi olla, että ne ovat täysin huuhaata, mutta mun on pakko yrittää kaikkea. Vaa'assa vilkkuu lukema 47,9. Hyi vittu. Oksettavan paljon.
Mikä mussa on vikana kun en laihdu? En voi, en pysty, en halua olla tälläinen ällöttävä läski mun koko elämää. Mä teen mitä vaan laihuuden eteen. Mun itsekurin on oltava rautainen.
Lisäksi mä tarvitsen päivittäisen kunto-ohjelman. Painon on pudottava ja nopeasti.

Tänään on mennyt alas näin helvetin paljon:

-aski kaktus-Läkeroleja (28 kcal)
-nektariini (57 kcal)
-100 g riisiä (130 kcal)
-100 g broilerin rintafilettä (162 kcal)
-tomaatti (22 kcal)
-viidesosa kokonaista kurkkua (9 kcal)
= 408 kcal